Tekstit

Kirjablogi-moottori kun ei käynnisty..

.. niin kirjoitanpa huvikseni jotain muuta. Vaikka mökkeilystä, koska justiinsa nyt istun mökillä pöydän ääressä ja ihmettelen miksen ole ulkona. Noh, ehkä kohta siirryn ulos. Mökki on jännä juttu. Se voi olla peritty tai ostettu. Siellä voi olla juokseva vesi, sähköt, sauna ja vesivessa. Ja sitten voi olla ettei todellakaan ole. Voi olla takka, voi olla olemattakin. Voi oleilla myös talvella tai sitten ei todellakaan ole mitään asiaa jäädyttämään takapuoltaan mökkiin, jossa on pakkasta myös sisällä. Kysymys kuuluukin, että minkälainen se mökki pitäisi oikein olla, ja toisaalta, minkälaista sen mökkielämän pitäisi olla? Pitääkö olla ranta vai pärjääkö rannatta? Pitääkö olla sauna? Voiko olla mökki, jos ei ole saunaa, ja jos ei, niin mikä se sellainen sitten on? Pitääkö mökkielämä olla työleiri, jossa viikate laulaa (ja siten myös kivet), trimmeri surisee ja kitketään penkki jos toinenkin jotain kivannäköistä ja/tai syötäväksi kelpaavaa? Vai eikö pidä? Voiko vaan olla sisällä ja

Nimeltään Grace - murhaajattaren tarina

Kuva
Margaret Atwood  se sitten osaa. Nimeltään Grace (Alias Grace) on tositapahtumiin perustuva romaani naisesta,  joka tuomittiin murhasta vuosikymmeniksi kuristushuone-vankeuteen Kanadassa 1800-luvun puolessa välissä. Rikostoveri James McDermott tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin, mutta Grace Marks vältti lopulta kuolemantuomion. Tapaus herätti huomiota aikanaan, ja Atwood tarjoaa lukijalle tiedot lähteistä, jota käytti kirjaa tehdessään.  Välisäväyksinä Atwood on lisännyt mm. oikeudessa kuultuja lausuntoja sekä rikoksesta että syytetystä. Pakko sanoa, että jos tämä lasketaan rikosromaaniksi, on se yksi parhaimmista, jonka olen lukenut. Päähenkilöitä on kaksi, toinen on Grace Marks itse, toinen on häntä tutkimaan saapunut lääkäri, tohtori Simon Jordan. Grace Marks on köyhä siirtolaisten tytär, joka pestautuu palvelijattareksi varakkaisiin talouksiin. Lopulta hän päätyy herra Kinnearin taloon, johon myös hänen uransa päättyy ja jonka takia vankeus alkaa. Jokainen sivuhahmo edist

The Moonstone eli kuinka kadonnut jalokivi pistää pasmat sekaisin

Kuva
Tämä kirja ei ole niitä uusimpia julkaisuja, koska kirja ilmestyi vuonna 1868 ja lukemani painos Wordsworthin klassikkona vuonna 1993. T.S. Eliotin kuvaus kirjasta kuuluu näin: 'the first, the longest, and the best of modern English detective novels'. Suomeksi kirja on nimellä Kuukivi. En tiennyt mitä odottaa, joten yllätyin erittäin positiivisesti. Kansikuva ei oikein inspiroinut lukemaan. Judge yourself. Ei pitäisi koskaan tehdä päätöksiä kansikuvan perusteella. Silloin tällöin saan kuitenkin itseni kiinni siitä, kuinka ohitan tietyt kirjat, koska kansikuva ei inspiroi lukemaan tai en saa muuta vastaavaa tuntumaa. Tunnustan sen, koska tässä nimenomaisessa tapauksessa kävi juuri niin. Kirja olisi ollut lukematta vielä ties miten kauan, jos 1) en olisi tehnyt itselleni pinoa 1001 kirjaa -listan kirjoista, jotka hallussani ovat, ja 2) antanut puoliskolleni tehtävän valita numero, ja sen perusteella minulle kirja käteen. Mutkan kautta maaliin siis. Olipa kerran pyhä j

Mania

Kuva
Ei muuten hetkeen ole mikään kirja pysäyttänyt ja jysäyttänyt lukemisen jälkeen niin kuin Essi Kummu n Mania nyt teki. Ahdistaa vieläkin, vaikka ehkä niin on tarkoituskin. Päähenkilö on Laura Virta. Lukija seuraa hänen elämäänsä kun Laura yrittää kirjoittamalla muistaa miksi hän on pidätettynä. Miksi häntä haastattelevat sekä konstaapelit että psykologi? Hän ei tiedä mitä pitäisi muistaa eikä oikein jaksa välittää. Laura pelaa tietokoneella, ei nuku, ei kuule eikä näe muuta. Lauran tytär on lintu kun on rohkea ja tiikeri kun pelottaa. Molemmilla  on pesä, johon paeta. Kirjaimellisesti pesä. Symbioosi on vahva silloin kun äiti muistaa, lapsi pelkää hetkiä, jos äiti ei muista. Eikä äiti loppujen lopuksi muistakaan. Hetket kotona, pelissä ja töissä menevät sekaisin. Kun elämä on aina ollut hiukkasen vaikeaa ja sitten se korttitalo lähtee kaatumaan. Ei edes yhtäkkiä, sanoisi vieressäkatsoja, mutta siinä sitä sitten kuitenkin kaadutaan. Mikään ei varsinaisesti ole enää kohdallaan

Anjan lähes erinomainen elämä

Kuva
Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k

Kurkistus kuolemisen hetkeen - Oneiron

Kuva
Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha

Kylmää kyytiä maailman ympäri

Kuva
Täällä Rauli Virtanen... Jotenkin muistan sen, ja muistan senkin etteivät uutiset olleet useinkaan liian mieltäylentäviä. Silti muistiin on jäänyt vahva jälki epäreilusta maailmasta, josta joku raportoi ja pakottaa tiedostamaan asioita, joiden ei haluaisi olevan totta. Mutta kun ne vaan ovat, kun kerran paikalla on toimittaja, joka on kirjan mukaan monesti päätynyt myös osaltaan silminnäkijäksi.  Minä en koskaan, koskaan uskaltaisi enkä olisi uskaltanut missään elämäni vaiheessa. Kuulun siihen ihmislajityyppiin, joka viihtyy paremmin turvassa, edes kohtalaisessa sellaisessa. En ole seikkailija, joten on ihan paikallaan lukea sellaisen ihmisen tekstiä, joka on uskaltanut ja uskaltaa. Reissaamisen mittakaava on todella vaikuttava, suorastaan käsittämätön. Yksistään Amerikkojen kiertäminen pitkin ja poikin, sen noin 40 000 kilometrin verran elämää Amerikoissa on järkyttävän paljon. Pelkkä ajatus sen kilometrin määrän kokemisesta, näkemisestä, tuntemisesta ja elämisestä menee its