Sannan kirjaisa elämä

Käväisin pienellä visiitillä Helsingissä. Piipahtaminen liittyi Amnesty Internationalin toimintaan ja kylläpäs vaan olikin mukava tutustua uusiin tyyppeihin. Ja tämän reissun jälkeen osaan liikkua ratikoilla 7A ja 8 (sana spora ei istu minun suuhuni, no can do). Olen niin ylpeä itsestäni, että taputtaisin itseäni olalle, jos en olisi ajanut yhden pysäkin liian pitkälle sillä 7A:lla. Yhden pysäkkivälin aikana nimittäin hukkasin Kluuvin ostoskeskuksen. Kyllä vaan, ostoskeskus voi hävitä. Puff. Reippailin painava kassi selässäni, ajoittain myös ympyrää, ennen kuin löysin perille. Kyllä, kadonnut rakennus voi myös putkahtaa esille. Kassin kanssa huhkiminen oli sinänsä turhaa, että puoti, johon tähtäsin olikin sunnuntaina kiinni. Tulipahan 1) urheiltua ja 2) eksyttyä ja löydettyä perille. Yritän vältellä tiettyjä keskustan alueita parhaani mukaan. Parasta on kävellä kohtuullisen päämäärättömästi (jos kävelen täysin päämäärättömästi, eksyn) vanhojen kivi- ja kerrostalojen välissä.  Tunnu

Lähde: Pixabay Rakastan Berliiniä!!! Berliinistä bloggaaminen tuli henkilökohtaisesti ajankohtaiseksi, kun osa lähipiiriä matkustaa kohteeseen, mutta minä en. Sen sijaan rohmusin hyllyistäni melkein kaikki Berliiniin liittyvät kirjat, pinosin viereeni ja tässäpä sitä ollaan! Kattauksesta jäävät nyt pois Antony Beevor in teos  Berliini 1945 sekä Jill Suzanne Smith in Berlin Coquette. Hyllyistäni keräämäni kirjat käsittelevät näköjään Berliinin historiaa. Siis _kaikki_. Toisaalta, historiaahan minä opiskelin, ja jos jossain suurkaupungissa on historiallista latausta, niin Berliinissä. Luodinreikiä näkyy seinissä edelleen eikä historian rumia kasvoja ole peitetty. Jos katsoo tarkkaan ja tietää mitä etsii, löytää jalkakäytäviltä laattoja, joissa näkyy niiden henkilöiden tiedot, jotka kustakin talosta vietiin kuolemaan. Ettei pääse unohtumaan, myöskään turistilta.  Alkuun valitsin hyllystäni kaksi hyvin erilaista naisen kirjoittamaa päiväkirjaa sodan ajan Berliinist

Lähde: Wikimedia Commons Tämä postaus  on henkilökohtainen faniposti tuonilmaisiin.  Kuvan partaveijari tyylikkäästi kihartuvine ohimohiuksineen oli nero. Suomennokset toki nousevat suureen arvoon, samoin äänikirjoissa kirjojensa lukijat. Loppupelissä pisteet kuitenkin ropisevat herra Dickensin laariin. Satiiri ja musta huumori pitävät ihmislapsen tiellä (ainakin minut), koska yhteiskuntakritiikki on tarpeellista ja Dickensin tapa eritoten tässä maailmantilanteessa, joka on hullu. Voin vain kuvitella, miten herra Dickens hieroskelisi käsiään nykymenoa seuratessaan, mihin kaikkeen voisi ottaa kantaa ja irvailla. Sitä pohdiskellessa maailmantuska hieman laimenee, koska tämä herra tyrkkisi terävällä kynällä hereille.  Voi kunpa olisit vielä täällä.

Maranin on täytynyt tehdä paljon taustatyötä kirjan eteen. Siitä työn määrästä tekisi jopa mieli kysyä kirjailijalta itseltään. Lämpenin kirjalle heti, koska omistuskirjoitus-sivulla siteerataan Paavo Haavikko a suomeksi suomenkielestä seuraavasti: " Ei Suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla. " Ja pam, nuijan kopautus, myyty! Asetelma on piristävän poikkeuksellinen. Italiasta löytyy aivovamman saanut, muistinsa ja identiteettinsä menettänyt mies, jonka merimiestakista löytyy nimi Sampo Karjalainen. Mies päätyy Helsinkiin, suomenkielisten maahan. Juonen kulkua ei voi ennakoida mitenkään. Noh, ainakaan minä en pystynyt. Marani antaa uskottavan kuvan tilanteesta, jossa ihminen on hukassa kommunikointikyvyn puuttuessa kokonaan. Kuinka maailma rakentuu hitaasti äänteistä sanoihin ja niiden merkitykseen, kielioppiin ja sujuvaan puheeseen. Maranin kuvaus jatkosodan aikaisesta Helsingistä muodostaa pienen ja intiimin kuvan, jonka opiskeluje

Istun pöydän ääressä ja katselen jyvärallia, jota tiaiset ja keltasirkut pyörittävät takapihamme omenapuissa roikkuvien syöttöautomaattien ympärillä. Pikkulinnut ovat parasta talvessa, jos minulta kysytään. Allergisen lemmikkejä. Naapurihuoneessa olisi seinän täydeltä (ja vähän enemmänkin) kirjoja, mutta juuri nyt en istu kahvikupin kanssa niitä katselemassa. En minä niitä varsinaisesti edes kerää, niitä vaan kertyy. Pysähdyin miettimään miten ihmeessä ja milloin ajattelin ne _kaikki_ lukea? Ja ettei nyt tulisi vallan väärää käsitystä, olen minä niistä osan toki lukenutkin. Minulla vain on tapana jättää hyllyyni kirjoja, joista olen pitänyt niin paljon, etten halua luopua niistä. Ainakaan vielä. Luopumisen hetkiä on ollut montakin, siksi hyllyssäni on aina enemmän lukemattomia kuin luettuja kirjoja. Pohdintani tuloksena päätin jättää kahvin sikseen ja siirtyä hyllyn ääreen ja tehdä listan (koska listat on kivoja). Nyt, helmikuussa hulluna vuonna 2017, en koe minkäänlaista tarve

Listani. En muista mistä ja kenen tekemä,  tekemäni muokkaukset ja merkinnät ovat omiani. Päivitän along the way . I started reading through this list in 2011 and didn't write down from where I spotted it so unfortuntely I can't tell more details. The list is NOT done by me. It's copied and reordered to follow alphabetical order. I keep updating it along the way. Writing in red means I already have the book in my shelf.  Achebe,  Chinua - Arrow of God  Achebe, Chinua - Things Fall Apart Kaikki hajoaa Acker, Kathy - Blood and Guts in High School Ackroyd,  Peter - The Lambs of London Ackroyd, Peter - Hawksmoor No recollection whatsoever. Must've read it before starting to follow the list as I marked many books are read when I started this reading challenge. Ackroyd, Peter - The House of Doctor Dee Adams, Douglas - Dirk Gently’s Holistic Detective Agency Douglas Adams was genious and this remark goes to all his writing. Adams, Douglas - The Hitchhik