Back to business

Käväisin pienellä visiitillä Helsingissä. Piipahtaminen liittyi Amnesty Internationalin toimintaan ja kylläpäs vaan olikin mukava tutustua uusiin tyyppeihin. Ja tämän reissun jälkeen osaan liikkua ratikoilla 7A ja 8 (sana spora ei istu minun suuhuni, no can do). Olen niin ylpeä itsestäni, että taputtaisin itseäni olalle, jos en olisi ajanut yhden pysäkin liian pitkälle sillä 7A:lla. Yhden pysäkkivälin aikana nimittäin hukkasin Kluuvin ostoskeskuksen. Kyllä vaan, ostoskeskus voi hävitä. Puff. Reippailin painava kassi selässäni, ajoittain myös ympyrää, ennen kuin löysin perille. Kyllä, kadonnut rakennus voi myös putkahtaa esille. Kassin kanssa huhkiminen oli sinänsä turhaa, että puoti, johon tähtäsin olikin sunnuntaina kiinni. Tulipahan 1) urheiltua ja 2) eksyttyä ja löydettyä perille. Yritän vältellä tiettyjä keskustan alueita parhaani mukaan. Parasta on kävellä kohtuullisen päämäärättömästi (jos kävelen täysin päämäärättömästi, eksyn) vanhojen kivi- ja kerrostalojen välissä. 

Tunnustan, että se kohtalaisen kokonainen historioitsija minussa herää ja alkaa pohtia eri kaupunginosien ja rakennusten ikää ja vaiheita. Tätä Helsinki-harrastustani kuvaa eräs pieni, mutta syvästi mieleen painunut tapahtuma eräässä kaupunginosassa. Eräässä, koska en todellakaan muista missä olin. Kävelyllä Ullanlinnasta johonkin ja takaisin. Sillä hetkellä tunsin näkeväni vilauksen menneestä. Rakastan sitä, miten isovanhempieni sukupolvi pukeutuu ja pukeutui liikkuakseen kaupungilla.  Siinä mieleen painuneessa tilanteessa iäkäs, siististi pukeutunut pariskunta, odotti vanhan harmaakivisen talon ulko-ovella ja pääsivätkin sisään tuliaisineen. Painotan näitä; iäkäs pariskunta, tyylikkäät vaatteet, vanha kivitalo. Olin aivan myyty eikä se näky ole jättänyt vieläkään rauhaan. Myöhemmin kävellessäni minun on aina tehnyt mieli painaa kämmen vanhan kivitalon kiveä vasten, ihan kuin kämmeneni kautta saisin imettyä itseeni jotain siitä vanhasta ja menneestä. Onhan se jonkin sortin romantisointia, en kiellä. Se vain tapahtui. Muistan omien isovanhempieni kihlajaiskuvan, joka oli otettu joko sotaa edeltävinä vuosina tai niiden aikana Helsingissä. Molemmat olivat tyylikkäissä puvuissa, isoisällä hattu pikkuisen vinossa. Siinä on niin paljon samaa.

Viime aikoina olen Helsingissä piipahdellessani perehtynyt Kallion katuihin. Ja tunnustan, että kävellessäni Kolmatta Linjaa tajusin, että siitähän se Fredi lauloi, koska se biisi alkoi saman tien soida päässä. En oikeasti tiennyt niiden Linjojen olemassaolosta. Yksi sivistyksen mustista aukoista on siis paikattu. Kallion kirjasto on ihana, etenkin kun se on niin vanha. Ja koska se rakennus on tyylikäs. Minulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että seuraavalla kerralla jään ratikasta pois Töölön torilla. Rakennukset, ne kerrostalot. On pakko päästä kävelemään sielläkin.

Ja niinhän siinä kävi etten minä ilman kirjoja junaan päässyt. En ehtinyt kierrellä divareita tällä kertaa, mutta asemallahan on Pocketshop. Kuva ostoksista on Instagramissa, kuinkas muuten.