Sannan kirjaisa elämä

.. niin kirjoitanpa huvikseni jotain muuta. Vaikka mökkeilystä, koska justiinsa nyt istun mökillä pöydän ääressä ja ihmettelen miksen ole ulkona. Noh, ehkä kohta siirryn ulos. Mökki on jännä juttu. Se voi olla peritty tai ostettu. Siellä voi olla juokseva vesi, sähköt, sauna ja vesivessa. Ja sitten voi olla ettei todellakaan ole. Voi olla takka, voi olla olemattakin. Voi oleilla myös talvella tai sitten ei todellakaan ole mitään asiaa jäädyttämään takapuoltaan mökkiin, jossa on pakkasta myös sisällä. Kysymys kuuluukin, että minkälainen se mökki pitäisi oikein olla, ja toisaalta, minkälaista sen mökkielämän pitäisi olla? Pitääkö olla ranta vai pärjääkö rannatta? Pitääkö olla sauna? Voiko olla mökki, jos ei ole saunaa, ja jos ei, niin mikä se sellainen sitten on? Pitääkö mökkielämä olla työleiri, jossa viikate laulaa (ja siten myös kivet), trimmeri surisee ja kitketään penkki jos toinenkin jotain kivannäköistä ja/tai syötäväksi kelpaavaa? Vai eikö pidä? Voiko vaan olla sisällä ja

Margaret Atwood  se sitten osaa. Nimeltään Grace (Alias Grace) on tositapahtumiin perustuva romaani naisesta,  joka tuomittiin murhasta vuosikymmeniksi kuristushuone-vankeuteen Kanadassa 1800-luvun puolessa välissä. Rikostoveri James McDermott tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin, mutta Grace Marks vältti lopulta kuolemantuomion. Tapaus herätti huomiota aikanaan, ja Atwood tarjoaa lukijalle tiedot lähteistä, jota käytti kirjaa tehdessään.  Välisäväyksinä Atwood on lisännyt mm. oikeudessa kuultuja lausuntoja sekä rikoksesta että syytetystä. Pakko sanoa, että jos tämä lasketaan rikosromaaniksi, on se yksi parhaimmista, jonka olen lukenut. Päähenkilöitä on kaksi, toinen on Grace Marks itse, toinen on häntä tutkimaan saapunut lääkäri, tohtori Simon Jordan. Grace Marks on köyhä siirtolaisten tytär, joka pestautuu palvelijattareksi varakkaisiin talouksiin. Lopulta hän päätyy herra Kinnearin taloon, johon myös hänen uransa päättyy ja jonka takia vankeus alkaa. Jokainen sivuhahmo edist

Tämä kirja ei ole niitä uusimpia julkaisuja, koska kirja ilmestyi vuonna 1868 ja lukemani painos Wordsworthin klassikkona vuonna 1993. T.S. Eliotin kuvaus kirjasta kuuluu näin: 'the first, the longest, and the best of modern English detective novels'. Suomeksi kirja on nimellä Kuukivi. En tiennyt mitä odottaa, joten yllätyin erittäin positiivisesti. Kansikuva ei oikein inspiroinut lukemaan. Judge yourself. Ei pitäisi koskaan tehdä päätöksiä kansikuvan perusteella. Silloin tällöin saan kuitenkin itseni kiinni siitä, kuinka ohitan tietyt kirjat, koska kansikuva ei inspiroi lukemaan tai en saa muuta vastaavaa tuntumaa. Tunnustan sen, koska tässä nimenomaisessa tapauksessa kävi juuri niin. Kirja olisi ollut lukematta vielä ties miten kauan, jos 1) en olisi tehnyt itselleni pinoa 1001 kirjaa -listan kirjoista, jotka hallussani ovat, ja 2) antanut puoliskolleni tehtävän valita numero, ja sen perusteella minulle kirja käteen. Mutkan kautta maaliin siis. Olipa kerran pyhä j

Ei muuten hetkeen ole mikään kirja pysäyttänyt ja jysäyttänyt lukemisen jälkeen niin kuin Essi Kummu n Mania nyt teki. Ahdistaa vieläkin, vaikka ehkä niin on tarkoituskin. Päähenkilö on Laura Virta. Lukija seuraa hänen elämäänsä kun Laura yrittää kirjoittamalla muistaa miksi hän on pidätettynä. Miksi häntä haastattelevat sekä konstaapelit että psykologi? Hän ei tiedä mitä pitäisi muistaa eikä oikein jaksa välittää. Laura pelaa tietokoneella, ei nuku, ei kuule eikä näe muuta. Lauran tytär on lintu kun on rohkea ja tiikeri kun pelottaa. Molemmilla  on pesä, johon paeta. Kirjaimellisesti pesä. Symbioosi on vahva silloin kun äiti muistaa, lapsi pelkää hetkiä, jos äiti ei muista. Eikä äiti loppujen lopuksi muistakaan. Hetket kotona, pelissä ja töissä menevät sekaisin. Kun elämä on aina ollut hiukkasen vaikeaa ja sitten se korttitalo lähtee kaatumaan. Ei edes yhtäkkiä, sanoisi vieressäkatsoja, mutta siinä sitä sitten kuitenkin kaadutaan. Mikään ei varsinaisesti ole enää kohdallaan

Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k

Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha

Täällä Rauli Virtanen... Jotenkin muistan sen, ja muistan senkin etteivät uutiset olleet useinkaan liian mieltäylentäviä. Silti muistiin on jäänyt vahva jälki epäreilusta maailmasta, josta joku raportoi ja pakottaa tiedostamaan asioita, joiden ei haluaisi olevan totta. Mutta kun ne vaan ovat, kun kerran paikalla on toimittaja, joka on kirjan mukaan monesti päätynyt myös osaltaan silminnäkijäksi.  Minä en koskaan, koskaan uskaltaisi enkä olisi uskaltanut missään elämäni vaiheessa. Kuulun siihen ihmislajityyppiin, joka viihtyy paremmin turvassa, edes kohtalaisessa sellaisessa. En ole seikkailija, joten on ihan paikallaan lukea sellaisen ihmisen tekstiä, joka on uskaltanut ja uskaltaa. Reissaamisen mittakaava on todella vaikuttava, suorastaan käsittämätön. Yksistään Amerikkojen kiertäminen pitkin ja poikin, sen noin 40 000 kilometrin verran elämää Amerikoissa on järkyttävän paljon. Pelkkä ajatus sen kilometrin määrän kokemisesta, näkemisestä, tuntemisesta ja elämisestä menee its

Viestini herra Millerille: Kerroit itse kuinka ennen tasangoilla vaelsi valtavia biisonilaumoja, ja nyt niitä on lähes mahdotonta löytää. Ole ystävällinen, älä tapa koko laumaa. Rakastan John Williams in kirjaa Stoner . Mielestäni kansikuvan suunnittelijalle pitää antaa täydet pisteet, koska kasvoprofiiliin kiteytyy kaikki. Nyt ei ole kuitenkaan kyse Stonerista, vaan Williamsin kirjasta  Butcher's Crossing . Myös sen kirjan ulkoasun suunnittelija saa minulta täydet pisteet. Biisonin profiili ja sen surullinen, lähes eloton silmä.  En ole koskaan tuntenut erityistä viehtymystä kirjallisuuden tähän cowboy-aihealueeseen, joten lainasin kirjan puhtaasti siksi, että Stonerin kirjoittajan jälki ei voi olla huonoa. Eikä olekaan. Kirjan myötä lukija löytää itsensä aikakaudelta, jolloin Yhdysvaltojen harvaan asutuilla alueilla odoteltiin rautateiden rakentamista ja yritettiin pysyä hengissä.  Williams vie lukijansa matkalle karuun luontoon, tasangolta vuoristoon ja laaksoon

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tuntei

Sellainen visuaalinen viritinvahvistin, joka puskee eri aistimuksia kuviksi. Voisin ajatella olevani outo tai sitten vain aivomassassani on siivuja, joissa tapahtuu hassuja. Ehkä. On sille joku oma sanakin. Kuvittelin pitkään, että kaikki katsovat elokuvaa ja elävätkin siinä lukiessaan kirjaa. Ilmeisesti eivät. Ymmärrettyäni tämän tajusin myös miksi on ihmisiä, jotka eivät koe lukemista tarpeelliseksi. Luen, koska olen aina jossain muualla ja jotain nykyhetkestä poikkeavaa tapahtuu koko ajan. En ole omassa tylsässä maailmassani, vaan siellä mihin olen kirjan kannet avannut. Tai mihin olen äänikirjasta play - nappia painanut.  En ajatellut asiaa sen pidemmälle ennen kuin havahduin tosiasiaan, että näen klassisessa musiikissa kuvia ja jotkin äänet tuntuvat väreiltä. Miten sellaista edes osaisi kertoa. Ööö, kun tuota, tästä viulusta tulee mieleen metsä . Millä nimellä kutsutaan musiikkia, jossa kappaleissa on sanat? Sellaista nimittäin en juurikaan kuuntele. Koska olen erityisherk

Ei auta. Otan kirjan käteen, aloitan ja plumpsahdan takaisin todellisuuteen. Lukujumi! Ei pysty! Raskolnikov ja Marmeladov. (Mihail Petrovitš Klodt) Joku happisäiliö fuskaa kun en pysty sukeltamaan kirjaan kuin kirjaan. Epäilin hetken, ja itse asiassa epäilen hieman edelleen, että se on Dostojevskin Rikos ja rangaistuksen syy. Että se oli niin päräyttävä (inhoan sanaa, mutta päräytetään ilmoille) teos, että pääni toteaa nähneensä ja eläneensä kaiken. No more! Ei siinä mitään, lukujumi on normaali ilmiö. En vain pidä siitä yhtään. Ilman kirjoja tässä on kaikki. Joskus mietin voiko ihminen lukea liikaa. Kyynistyykö paljosta lukemisesta? Joskus nimittäin tuntuu, että on jo elänyt ja nähnyt niin paljon ettei jaksa. Hevonpaskat, kun todellisuutta katsoo. Olen 39 vee. Millään mittapuulla en ole nähnyt ja kokenut kaikkea. Mitä ihmettä sitten... Syytän ajoittain uuvuttavaksi heittäytyvää ominaisuuttani, jota erityisherkkyys välillä hallitsee. Kirjat herättävät tunteita (no, kaikki

" Sun puheesta tulee mieleen tyyppi talikon kanssa pellon vieressä paskainen (oranssi lippis, kyllä tiedätte) -lippis päässä. "  Näin kommentoi eräs helsinkiläinen ihminen itäistä murrettani reilu vuosikymmen sitten. Ahdistavan kiireinen Mannerheimintie ja keskusta ruuhka-aikana oli käynyt hermoilleni käytyäni pääsykokeissa Helsingissä muutamia vuosia aiemmin. Yrittäessäni nukkua keskustan halvassa motellissa päässäni kaikui alakerran pubin musiikki ja humisi ratikoiden ääni (se oli erilainen 1990-luvun lopussa, olen ihan varma). Käsitykseni kaupungista ja sen ihmisistä ei alussa mainitun kommentin jälkeen ollut erityisen lämmin. Ja mihin kaikilla oli niin kiire? Kertakaikkiaan! En astu jalallani sinne, päätin. Tilanne kupsahti toiseen suuntaan vasta kun veljeni asettui asumaan Helsinkiin sopivan etäisyyden päähän kiireisimmästä keskustasta. Ullanlinnassa uskalsin jo hengittää. Opin reitin Kansallisarkistolle, reitin varrella kiirehdin minäkin mahdollisimman pian ohi

Eipä muuten mihinkään. Tässähän minä, koneen äärellä ja kirjoitan blogiin täysin off-topic kuinka historia se vaan on se minun juttu. Selaimessa on auki useampi sivu, kaikki liittyen historiaan. Olen niin onnellinen etten osaa jatkaa kirjoittamista. Lähde: Wikipedia Commons Ajattelin kirjoittaa eräästä pienestä ja idyllisestä pikkukylästä etelä-Ranskassa Saint-Guilhem-le-Désert .  Nimen lisäksi en tiedä muuta kuin mitä paikan päällä vieraillessani opin. Vierailu oli kohtuuttoman lyhyt (vain muutamia tunteja), ja haluan palata siihen kuumaan ja vanhaan kylään. Haluan ihan pakosti kirjoittaa siitä, joten sukeltelen internetin syövereissä etsien tietoa. Olen niin onnellinen etten jaksa edes ahdistua siitä, että pitäisi osata ranskaa, jota en todellakaan osaa tarpeeksi hyvin.  On siis pakko lähteä liikkeelle siitä ainoasta, joka minulla on: turistiopas kylään (yksi kaksipuoleinen paperi!). Turistioppaasta erotan kaksi suuntaa, joiden perusteella etsiä lisätietoja. Toinen o

GoodReadsilla on hyvä huumorintaju. Ensimmäisen kerran sain onnitteluviestin luettuani Orwellin Animal Farmin (suom. Eläin vallankumous), toisen kerran luettuani Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Onneksi olkoon, luit... No niinpäs tein! Eipä sillä, saa onnitella, koska niiden myötä etenin 1001 kirjaa, jotka sinun tulisi lukea -haasteessani kahden kirjan verran eteenpäin. Luku on nyt 134, mutta yritän olla ajattelematta, että se määrä on melkein kärpäsen kakkiainen meressä 1001n verrattuna. Silti! Jee! Tarkoitukseni oli kirjailla ylös ajatuksia luettuani Roskolnikovin edesottamuksista, mutta kyllähän Eläinten vallankumoukseenkin jokunen rikos-nimikkeen alle menevä tapahtuma sijoittuu. Etenkin jos ajatellaan kirjan parodioivan suurta itäistä naapuriamme ja sen harjoittamia toimintatapoja. Niistä rikkeistä on kirjoitettu ihan oikeitakin teoksia. Ja sitä paitsi, molemmissa kirjoissa esiintyy Napoleon! Tuo pieni suuri mies, joka pisti pasmat sekaisin ihmisiltä ja yhteiskunnil

Takinkääntäjä olen minä. Tunnustan, että Dickensin kohdalla käänsin takkini vuorta myöten. Lähtökohtani Dickensiin oli nimittäin yritys lukea Old Curiosity Shop englanniksi. En saanut kirjasta irti kertakaikkiaan mitään ja jätin kirjan kesken. Luovutin siis, koska alkukielellä lukeminen osoittautui mahdottomaksi urakaksi. Minulla ei siis käynyt pienessä mielessäkään kääntyä suomenkielisen version puoleen. Mutta kuinkas sitten kävikään, kun uskoin viisaampiani, jotka kehottivat tarttumaan sitä härkää sarvista suomen kielellä. Ja niin Dickensistä tuli yksi lemppareista, klassikon pelottavasta leimasta huolimatta. Rakastan Dickensin sarkasmia. Ja viimeistään tässä kohdin on syytä kiittää ja kumartaa syvään suomentajien edessä, joita ilman elämäni olisi Dickensin verran köyhempää. Kiitos siis!  Oliver-raasu (Oliver Twist) Tartuin Oliveriin samasta syystä kuin aiemmin postaamaani Kafkan Linnaan. 1001 kirjaa -lista sisältää useamman Dickensin kirjan ja minulla sattui olemaan Oliv

Jep. Tuli sillä lailla somasti tekopyhä olo, kun jaksan kertoa ihmisille (jotka jaksavat kuunnella), että minä se olen yksi lukutoukka. No olenhan minä, mutta nythän on niin, että minulla on inhottava epämukavuusalue, jolle en ole onnistunut vielä loikkaamaan. En siis vielä. Nimittäin. Meidän huushollissa puoliskon hyllyssä on tällainen pino... Yikes! Minun epämukavuusalueeni on siis H. P. Lovecraft . Olkoon itse Lovecraft sekä Cthulhu hillittömän kokoisia kulttihahmoja, mutta minä en ole missään vaiheessa lämmennyt sille maailmalle. En oikeastaan osaa sanoa miksi en, nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen. Jotkut scifin ja fantasia osa-alueet ovat mielenkiinnon saralla hämärän rajamailla ja tässä näin on osa hämärän rajamaata ihan omassa kotona! Tämä kuva on oikein hyvä todiste minulle siitä, että ennen kuin seuraavan kerran avaan suuni ja suosittelen puoliskolleni jotain kirjaa omasta hyllystäni, voisin itse asiassa olla hiljaa ja piipahtaa hänen hyllyssään. Yksi porkk

Juhuu! Ja terveisiä ruutuhiljaisuuden toiselta puolen. Suunnattoman häiritsevää, ettei juuri nyt ole oikein kirjaa josta blogata. Minulla on neljä kirjaa kesken, mutta eipä niistä ole vielä paljonkaan pohdittavaa.  Luen Dickensin Kolea a Talo a ( Bleak House ), jota rakastan. Se on paksu ja hidas, ja toivon ettei se lopu koskaan. Haluaisin kertoa siitä, mutta eihän se onnistu vielä(kään). Kesken on myös Doris Lessing in The Golden Notebook . Huima kirja, järjettömän paljon tekstiä ja erilaista dialogia, mutta se on _niin_ pahoin kesken, etten edes haaveile avautuvani siitä yhtään enempää.  Kaksi muuta painivat nähdäkseni eri sarjoissa myös keskenään.  Virginia Ironside n Oon voimissain ( No! I Don't Want to Join a Bookclub ) ja  Koji Suzuki n novellikokoelma Dark Water . Yksi kauhunovelli päivässä on minulle sopiva annos. Ironwoodin ikäänsä juhliva/poteva 60-vuotias Marie Sharp ottaa välillä päähän, joten olen lukemiseni kanssa kiikun kaakun saanko luettua jotain loppu

Rakastan lukemista. Rakastan kirjahyllyjä.  Katsoessani kirjahyllyäni, näen edessäni kirjavan kerrostalolähiön, jonka jokaisessa ikkunassa on näkymä ja tie toiseen maailmaan. Ikkunasta on hypättävä. Fiktion uuteen maailmaan ei kävellä kuin ovesta. Uusi maailma ei yllätä, jos sinne kapuaa takapuoli edellä eli lukee kirjasta ensimmäisenä sen lopun.   Löysin kerran täydellisen sitaatin, jonka allekirjoitan täysin. Se on tuo otsikon sitaatti:  “ Books fall open, you fall in ” ( David T.W. McCord )  Kirjan uusi aukeama tuntuu siltä, kuin olisin uimahyppääjä. Olen levittänyt käteni ja ponnistanut, sukellan aukeamalle maailmaan, joka lakkaa olemasta käsinkosketeltava todellisuus. En enää istu tai makaa sohvalla, en pitele kirjaa käsissäni, en näe sanoja, lauseita. Elän toisessa maailmassa, siinä, joka mahtuu kansien väliin.  Ajatus maailmasta, johon sukeltaa tuli Game of Thrones -sarjasta, joka on hyllyssäni vakaasti (ja odottaa jatko-osaa!!!). Maailma on monesti, ja etenkin

Käväisin pienellä visiitillä Helsingissä. Piipahtaminen liittyi Amnesty Internationalin toimintaan ja kylläpäs vaan olikin mukava tutustua uusiin tyyppeihin. Ja tämän reissun jälkeen osaan liikkua ratikoilla 7A ja 8 (sana spora ei istu minun suuhuni, no can do). Olen niin ylpeä itsestäni, että taputtaisin itseäni olalle, jos en olisi ajanut yhden pysäkin liian pitkälle sillä 7A:lla. Yhden pysäkkivälin aikana nimittäin hukkasin Kluuvin ostoskeskuksen. Kyllä vaan, ostoskeskus voi hävitä. Puff. Reippailin painava kassi selässäni, ajoittain myös ympyrää, ennen kuin löysin perille. Kyllä, kadonnut rakennus voi myös putkahtaa esille. Kassin kanssa huhkiminen oli sinänsä turhaa, että puoti, johon tähtäsin olikin sunnuntaina kiinni. Tulipahan 1) urheiltua ja 2) eksyttyä ja löydettyä perille. Yritän vältellä tiettyjä keskustan alueita parhaani mukaan. Parasta on kävellä kohtuullisen päämäärättömästi (jos kävelen täysin päämäärättömästi, eksyn) vanhojen kivi- ja kerrostalojen välissä.  Tunnu

Lähde: Pixabay Rakastan Berliiniä!!! Berliinistä bloggaaminen tuli henkilökohtaisesti ajankohtaiseksi, kun osa lähipiiriä matkustaa kohteeseen, mutta minä en. Sen sijaan rohmusin hyllyistäni melkein kaikki Berliiniin liittyvät kirjat, pinosin viereeni ja tässäpä sitä ollaan! Kattauksesta jäävät nyt pois Antony Beevor in teos  Berliini 1945 sekä Jill Suzanne Smith in Berlin Coquette. Hyllyistäni keräämäni kirjat käsittelevät näköjään Berliinin historiaa. Siis _kaikki_. Toisaalta, historiaahan minä opiskelin, ja jos jossain suurkaupungissa on historiallista latausta, niin Berliinissä. Luodinreikiä näkyy seinissä edelleen eikä historian rumia kasvoja ole peitetty. Jos katsoo tarkkaan ja tietää mitä etsii, löytää jalkakäytäviltä laattoja, joissa näkyy niiden henkilöiden tiedot, jotka kustakin talosta vietiin kuolemaan. Ettei pääse unohtumaan, myöskään turistilta.  Alkuun valitsin hyllystäni kaksi hyvin erilaista naisen kirjoittamaa päiväkirjaa sodan ajan Berliinist

Lähde: Wikimedia Commons Tämä postaus  on henkilökohtainen faniposti tuonilmaisiin.  Kuvan partaveijari tyylikkäästi kihartuvine ohimohiuksineen oli nero. Suomennokset toki nousevat suureen arvoon, samoin äänikirjoissa kirjojensa lukijat. Loppupelissä pisteet kuitenkin ropisevat herra Dickensin laariin. Satiiri ja musta huumori pitävät ihmislapsen tiellä (ainakin minut), koska yhteiskuntakritiikki on tarpeellista ja Dickensin tapa eritoten tässä maailmantilanteessa, joka on hullu. Voin vain kuvitella, miten herra Dickens hieroskelisi käsiään nykymenoa seuratessaan, mihin kaikkeen voisi ottaa kantaa ja irvailla. Sitä pohdiskellessa maailmantuska hieman laimenee, koska tämä herra tyrkkisi terävällä kynällä hereille.  Voi kunpa olisit vielä täällä.

Maranin on täytynyt tehdä paljon taustatyötä kirjan eteen. Siitä työn määrästä tekisi jopa mieli kysyä kirjailijalta itseltään. Lämpenin kirjalle heti, koska omistuskirjoitus-sivulla siteerataan Paavo Haavikko a suomeksi suomenkielestä seuraavasti: " Ei Suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla. " Ja pam, nuijan kopautus, myyty! Asetelma on piristävän poikkeuksellinen. Italiasta löytyy aivovamman saanut, muistinsa ja identiteettinsä menettänyt mies, jonka merimiestakista löytyy nimi Sampo Karjalainen. Mies päätyy Helsinkiin, suomenkielisten maahan. Juonen kulkua ei voi ennakoida mitenkään. Noh, ainakaan minä en pystynyt. Marani antaa uskottavan kuvan tilanteesta, jossa ihminen on hukassa kommunikointikyvyn puuttuessa kokonaan. Kuinka maailma rakentuu hitaasti äänteistä sanoihin ja niiden merkitykseen, kielioppiin ja sujuvaan puheeseen. Maranin kuvaus jatkosodan aikaisesta Helsingistä muodostaa pienen ja intiimin kuvan, jonka opiskeluje

Istun pöydän ääressä ja katselen jyvärallia, jota tiaiset ja keltasirkut pyörittävät takapihamme omenapuissa roikkuvien syöttöautomaattien ympärillä. Pikkulinnut ovat parasta talvessa, jos minulta kysytään. Allergisen lemmikkejä. Naapurihuoneessa olisi seinän täydeltä (ja vähän enemmänkin) kirjoja, mutta juuri nyt en istu kahvikupin kanssa niitä katselemassa. En minä niitä varsinaisesti edes kerää, niitä vaan kertyy. Pysähdyin miettimään miten ihmeessä ja milloin ajattelin ne _kaikki_ lukea? Ja ettei nyt tulisi vallan väärää käsitystä, olen minä niistä osan toki lukenutkin. Minulla vain on tapana jättää hyllyyni kirjoja, joista olen pitänyt niin paljon, etten halua luopua niistä. Ainakaan vielä. Luopumisen hetkiä on ollut montakin, siksi hyllyssäni on aina enemmän lukemattomia kuin luettuja kirjoja. Pohdintani tuloksena päätin jättää kahvin sikseen ja siirtyä hyllyn ääreen ja tehdä listan (koska listat on kivoja). Nyt, helmikuussa hulluna vuonna 2017, en koe minkäänlaista tarve

Listani. En muista mistä ja kenen tekemä,  tekemäni muokkaukset ja merkinnät ovat omiani. Päivitän along the way . I started reading through this list in 2011 and didn't write down from where I spotted it so unfortuntely I can't tell more details. The list is NOT done by me. It's copied and reordered to follow alphabetical order. I keep updating it along the way. Writing in red means I already have the book in my shelf.  Achebe,  Chinua - Arrow of God  Achebe, Chinua - Things Fall Apart Kaikki hajoaa Acker, Kathy - Blood and Guts in High School Ackroyd,  Peter - The Lambs of London Ackroyd, Peter - Hawksmoor No recollection whatsoever. Must've read it before starting to follow the list as I marked many books are read when I started this reading challenge. Ackroyd, Peter - The House of Doctor Dee Adams, Douglas - Dirk Gently’s Holistic Detective Agency Douglas Adams was genious and this remark goes to all his writing. Adams, Douglas - The Hitchhik