New Finnish Grammar by Diego Marani



Maranin on täytynyt tehdä paljon taustatyötä kirjan eteen. Siitä työn määrästä tekisi jopa mieli kysyä kirjailijalta itseltään. Lämpenin kirjalle heti, koska omistuskirjoitus-sivulla siteerataan Paavo Haavikkoa suomeksi suomenkielestä seuraavasti: "Ei Suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla." Ja pam, nuijan kopautus, myyty!

Asetelma on piristävän poikkeuksellinen. Italiasta löytyy aivovamman saanut, muistinsa ja identiteettinsä menettänyt mies, jonka merimiestakista löytyy nimi Sampo Karjalainen. Mies päätyy Helsinkiin, suomenkielisten maahan. Juonen kulkua ei voi ennakoida mitenkään. Noh, ainakaan minä en pystynyt. Marani antaa uskottavan kuvan tilanteesta, jossa ihminen on hukassa kommunikointikyvyn puuttuessa kokonaan. Kuinka maailma rakentuu hitaasti äänteistä sanoihin ja niiden merkitykseen, kielioppiin ja sujuvaan puheeseen.

Maranin kuvaus jatkosodan aikaisesta Helsingistä muodostaa pienen ja intiimin kuvan, jonka opiskelujeni myötä tunnistan. Sampo Karjalaisen ja sotilaspastori Koskelan väliset keskustelutuokiot, joskin hieman yksipuoleiset sellaiset, kossupullon kanssa ovat miellyttävää luettavaa. Aivan kuin istuisi paikan päällä pehmeällä sohvalla, takkatulen ääressä, nojaisi kättä leukaan ja käsinojaan, ja kuuntelisi. Siihen nähden, että keskustelukumppanukset joivat kossua osittain myös lämpimikseen, oma lämmin tunnelmani tuntuu varsin hassulta.

Marani on selvästi perehtynyt Suomen lähihistoriaan ja sotavuosiin. Hänen on täytynyt myös perehtyä Suomen kieleen, ainakin jossakin määrin. Armaan kielemme kielioppi ei ole häntä ilmeisestikään liiemmin säikäyttänyt. Itse asiassa, aivan päinvastoin. Marani antaa sotilaspastori Koskelalle äänen, joka kuvaa Suomen kieltä lähtökohdasta, johon en usko natiivin kielenpuhujan pystyvän. Emme kuule Suomen kieltä vieraana kielenä, äänenä, jossa on kuulijalle vieraita rakenteita ja äänteitä.
   
Kauan sitten käytin Kalevalaa unilääkkeenä. Kiitos Maranin, aion vilkaista sitä tarkemmin ja tällä kertaa pysyä hereillä.

Kirjan tiedot: Marani, Diego. New Finnish Grammar. Dedalus 2011. Kääntäjä (italiasta englanniksi) Judith Landry.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Franz Kafka ja Linnan arvoitus

Kuva
                Päädyin bloggaamaan ensimmäisenä niinkin höyhenenkevyestä kirjasta kuin Kafkan Linna (Der Schloss). Syitä on monia. Ensinnäkin se nyt sattui olemaan kesken, kun päätin aloittaa bloggaajan taipaleeni. Kirja on luvussa siksi, että kirja kuuluu '1001 kirjaa, jotka sinun tulee lukea ennen kuolemaasi' -listaan, jota olen kahlannut läpi viimeisten kuuden vuoden ajan. Oli siis Kafkan Linnan vuoro.  Nyt kun olen aikani lukenut, minusta alkaa tuntua hieman K:lta. Kuin kirja olisi kuten Linna hänelle, työn ja (etenkin hänellä) epätoivon ja tuskan takana. Etenen kuin K linnaa kohti: hitaasti. Rehellisyyden nimissä tunnustan, että minun aivokapasiteettini kestää muutaman kappaleen lukemisen kertaistunnolla. Opin sen, kun yli 20 sivun jälkeen aivoni menivät maitohapoille ja oli pakko mennä päiväunille. En missään tapauksessa sano, että kirja on huono tai että lukeminen on puhdasta pakkopullaa. Se vain vaatii niin paljon keskittymistä. Minun aivoni vetävät maitoha
Lue lisää

Brutaali runollisessa hunnussa

Kuva
Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tuntei
Lue lisää

Anjan lähes erinomainen elämä

Kuva
Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k
Lue lisää