Sannan kirjaisa elämä

Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k

Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha

Täällä Rauli Virtanen... Jotenkin muistan sen, ja muistan senkin etteivät uutiset olleet useinkaan liian mieltäylentäviä. Silti muistiin on jäänyt vahva jälki epäreilusta maailmasta, josta joku raportoi ja pakottaa tiedostamaan asioita, joiden ei haluaisi olevan totta. Mutta kun ne vaan ovat, kun kerran paikalla on toimittaja, joka on kirjan mukaan monesti päätynyt myös osaltaan silminnäkijäksi.  Minä en koskaan, koskaan uskaltaisi enkä olisi uskaltanut missään elämäni vaiheessa. Kuulun siihen ihmislajityyppiin, joka viihtyy paremmin turvassa, edes kohtalaisessa sellaisessa. En ole seikkailija, joten on ihan paikallaan lukea sellaisen ihmisen tekstiä, joka on uskaltanut ja uskaltaa. Reissaamisen mittakaava on todella vaikuttava, suorastaan käsittämätön. Yksistään Amerikkojen kiertäminen pitkin ja poikin, sen noin 40 000 kilometrin verran elämää Amerikoissa on järkyttävän paljon. Pelkkä ajatus sen kilometrin määrän kokemisesta, näkemisestä, tuntemisesta ja elämisestä menee its

Viestini herra Millerille: Kerroit itse kuinka ennen tasangoilla vaelsi valtavia biisonilaumoja, ja nyt niitä on lähes mahdotonta löytää. Ole ystävällinen, älä tapa koko laumaa. Rakastan John Williams in kirjaa Stoner . Mielestäni kansikuvan suunnittelijalle pitää antaa täydet pisteet, koska kasvoprofiiliin kiteytyy kaikki. Nyt ei ole kuitenkaan kyse Stonerista, vaan Williamsin kirjasta  Butcher's Crossing . Myös sen kirjan ulkoasun suunnittelija saa minulta täydet pisteet. Biisonin profiili ja sen surullinen, lähes eloton silmä.  En ole koskaan tuntenut erityistä viehtymystä kirjallisuuden tähän cowboy-aihealueeseen, joten lainasin kirjan puhtaasti siksi, että Stonerin kirjoittajan jälki ei voi olla huonoa. Eikä olekaan. Kirjan myötä lukija löytää itsensä aikakaudelta, jolloin Yhdysvaltojen harvaan asutuilla alueilla odoteltiin rautateiden rakentamista ja yritettiin pysyä hengissä.  Williams vie lukijansa matkalle karuun luontoon, tasangolta vuoristoon ja laaksoon

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tuntei