Mania

Ei muuten hetkeen ole mikään kirja pysäyttänyt ja jysäyttänyt lukemisen jälkeen niin kuin Essi Kummun Mania nyt teki. Ahdistaa vieläkin, vaikka ehkä niin on tarkoituskin.

Päähenkilö on Laura Virta. Lukija seuraa hänen elämäänsä kun Laura yrittää kirjoittamalla muistaa miksi hän on pidätettynä. Miksi häntä haastattelevat sekä konstaapelit että psykologi? Hän ei tiedä mitä pitäisi muistaa eikä oikein jaksa välittää.

Laura pelaa tietokoneella, ei nuku, ei kuule eikä näe muuta. Lauran tytär on lintu kun on rohkea ja tiikeri kun pelottaa. Molemmilla  on pesä, johon paeta. Kirjaimellisesti pesä. Symbioosi on vahva silloin kun äiti muistaa, lapsi pelkää hetkiä, jos äiti ei muista. Eikä äiti loppujen lopuksi muistakaan. Hetket kotona, pelissä ja töissä menevät sekaisin.

Kun elämä on aina ollut hiukkasen vaikeaa ja sitten se korttitalo lähtee kaatumaan. Ei edes yhtäkkiä, sanoisi vieressäkatsoja, mutta siinä sitä sitten kuitenkin kaadutaan. Mikään ei varsinaisesti ole enää kohdallaan eikä ole muistikuvaa miksi ei. Aikuisen ihmisen hajoaminen on hankalaa seurattavaa, mutta kun mukana kaatuu ja hajoaa lapsikin, niin lukijaa kyllä ahdistaa.

Kirjasta niin hyvän ja ahdistavan se, että lukijan mielikuvitukselle jätetään paljon tilaa. Kummu asettaa raamit, mutta on aukkoja, jotka lukija täyttää itse. Valmiiksi pureskeltu tarina siis ei ole ja hyvä niin.