The Moonstone eli kuinka kadonnut jalokivi pistää pasmat sekaisin

Tämä kirja ei ole niitä uusimpia julkaisuja, koska kirja ilmestyi vuonna 1868 ja lukemani painos Wordsworthin klassikkona vuonna 1993. T.S. Eliotin kuvaus kirjasta kuuluu näin: 'the first, the longest, and the best of modern English detective novels'. Suomeksi kirja on nimellä Kuukivi. En tiennyt mitä odottaa, joten yllätyin erittäin positiivisesti.

Kansikuva ei oikein inspiroinut lukemaan. Judge yourself.

Ei pitäisi koskaan tehdä päätöksiä kansikuvan perusteella. Silloin tällöin saan kuitenkin itseni kiinni siitä, kuinka ohitan tietyt kirjat, koska kansikuva ei inspiroi lukemaan tai en saa muuta vastaavaa tuntumaa. Tunnustan sen, koska tässä nimenomaisessa tapauksessa kävi juuri niin. Kirja olisi ollut lukematta vielä ties miten kauan, jos 1) en olisi tehnyt itselleni pinoa 1001 kirjaa -listan kirjoista, jotka hallussani ovat, ja 2) antanut puoliskolleni tehtävän valita numero, ja sen perusteella minulle kirja käteen. Mutkan kautta maaliin siis.

Olipa kerran pyhä jumalankuvan patsas Intiassa. Siinä oli valtava, kellertävä timantti, kuin kuu. Hindutemppelissä sitä vartioi sukupolvesta toiseen kolme brahminia. Sitten tulee muuan englantilainen ja vannoo vievänsä sen, ja viekin. Timantti kulkee Englantiin, mutta niin kulkevat myös timantin vartijat sen perässä. Timantin vienyt englantilainen haluaa aiheuttaa pahennusta, koska perhesuhteet ovat vinkurallaan muutenkin. Ja niinhän siinä käy. Timantti kulkeutuu eteenpäin lahjaksi ja häviää lähes samantien. Siitä syntyy se soppa, jota kirjassa keitellään ja lopuksi (onneksi) tullaan johtopäätökseen.

Johdannon voisi aloittaa myös siten, että olipa kerran ylhäisöperhe, jonka tytär saa sedältään erikoisen syntymäpäivälahjan (koska veli ja sisar eivät ole missään tekemisissä toistensa kanssa). Suuri timantti katoaa syntymäpäiväjuhlia seuraavana yönä. Kaikki ovat epäiltyjä hetken: rouva Verinder, tytär Rachel (eli timantin uusin haltija), Rachelin serkut Franklin Blade ja Godfrey Ablewhite (jotka molemmat toivovat Rachelista puolisoa itselleen), koko palvelijajoukko. Katoamista setvii ensin poliisitarkastaja Seegrave, joka ei kuitenkaan saa aikaan kuin hämminkiä. Paikalle saapuu terävänäköinen ja hyvin persoonallinen ylikonstaapeli Cuff, jonka johdossa tapaus etenee lähes loppuun saakka. (Ilmeisesti tämän ylikonstaapeli Cuffin hahmo oli jonkinlainen Sherlock Holmesin kaltaisen hahmon esikuva?) Mutta kun kaikki ei oikeastaan ole sitä miltä näyttää niin tapaus ottaa kestääkseen 448 sivua (tässä vuoden 1993 painoksessa siis).

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, koska tarinaa kuljettaa eteenpäin aina se henkilö, joka on kullakin hetkellä ollut todistajana ja on hahmona tarpeeksi tarkkaavainen kirjoittamaan muistiinpanot tapahtumista lukijalle. Jokainen kertoja selvittää tapahtumia lukijalle omalla persoonallisella tavallaan. Collins on osannut tehdä hahmoista hyvin mieleenpainuvia ja omintakeisia. Kaksi hahmoista on kuitenkin mielestäni ylitse muiden.

Gabriel Betteredge on ylhäisöperheen (perheen, jonka haltuun timantti tuodaan) miespalvelija, joka on tietoinen asemastaan ja perheelle hyvin lojaali. Hän perustaa suuret päätöksensä kirjaan Robinson Crusoesta autiosaarella. Herra Betteredge toteaa, että "I am (Thank God!) constitutionally superior to reason. [...] Profit, good friends, I beseech you, by my example. It will save you from many troubles of the vexing sort. Cultivate a superiority to reason, and see how you pare the claws of all sensitive people when they try to scratch you for your own good!" (s.164)

Toinen hulvaton hahmo on neiti Drusilla Clack. Sivumäärällisesti hänen osuutensa kertomuksesta ei ole suuri, mutta hahmo on kyllä melkoinen. Kunnon kristittynä hän haluaa pelastaa ihmisiä, joten hän piilottaa yksitoista hengellistä teosta alleviivauksineen eri puolille tätinsä taloa. Ihan sillä, että jossain paikassa kirja sattuu käteen ja tulee luettua. Kirjat kuitenkin palautetaan postin välityksellä takaisin. Neiti Clack suosii julkaisuja, kuten 'The Serpent at Home', jonka hyödyllisiksi kappaleiksi hän nimesi 'Satan in the Hair Brush', 'Satan behind the Looking Glass', 'Stan under the Tea Table' ja 'Satan out of the Window' (s.218). Voin sanoa, että repsahdin ihan kunnolla.

Myönnän, että mulla ei ole erityisen tarkkaa kuvaa englantilaisesta dekkari-kirjallisuudesta, pois lukien Agatha Christie. Laittaisin tämän kirjan cozy mystery -osastoon, koska kirja on leppoisa eikä murhasarjaa oikeastaan ole. Kannattaa lukea. Tämä 1001 kirjaa -kirjalista tuottaa hämmentävän loistavia lukuelämyksiä!