“Books fall open, you fall in” (David T.W. McCord)

Rakastan lukemista. Rakastan kirjahyllyjä. Katsoessani kirjahyllyäni, näen edessäni kirjavan kerrostalolähiön, jonka jokaisessa ikkunassa on näkymä ja tie toiseen maailmaan. Ikkunasta on hypättävä. Fiktion uuteen maailmaan ei kävellä kuin ovesta. Uusi maailma ei yllätä, jos sinne kapuaa takapuoli edellä eli lukee kirjasta ensimmäisenä sen lopun.  

Löysin kerran täydellisen sitaatin, jonka allekirjoitan täysin. Se on tuo otsikon sitaatti: “Books fall open, you fall in” (David T.W. McCord) Kirjan uusi aukeama tuntuu siltä, kuin olisin uimahyppääjä. Olen levittänyt käteni ja ponnistanut, sukellan aukeamalle maailmaan, joka lakkaa olemasta käsinkosketeltava todellisuus. En enää istu tai makaa sohvalla, en pitele kirjaa käsissäni, en näe sanoja, lauseita. Elän toisessa maailmassa, siinä, joka mahtuu kansien väliin. 

Ajatus maailmasta, johon sukeltaa tuli Game of Thrones -sarjasta, joka on hyllyssäni vakaasti (ja odottaa jatko-osaa!!!). Maailma on monesti, ja etenkin nykyään, outo ja pelottava paikka. Melkein kaikki on muuttunut suuntaan, johon ei olisi koskaan ajatellut päätyvänsä. Sen takia on helpottavaa tietää, että kirjahyllyssäni on maailmoita, johon sukeltamalla muu maailma ja ajantaju katoaa. Tuttuun ja turvalliseen sukeltaminen on kuin saisi uuden ihon, lämpimän ja tutun, sekä paikan, johon kirjojen maailman myllerrys ei ulotu, vaikka niissä mukana elääkin. 

Maailmoja, joihin sukeltaa.

Avaamalla Game of Thronesin (suomeksi Valtaistuinpeli) otan haltuuni Westerosin ja hallitsen sitä. Hypätessäni näen sen kartan ja koko alue on minun. Hallitsen, koska tiedän etukäteen asioita, joita kirjojen henkilöt kokevat uudelleen ja uudelleen, koskaan muuttumatta. Ensimmäisessä osassa putkahdan kylmään, usean päivämatkan päähän Muurista. Kolme miestä kylmässä, hämärtyvässä metsässä. Kaksi ymmärtää haluta pois, kolmas taas ei. Tekisi mieli kovistella, että kuuntelisi kerrankin viisaampiaan. 

Hyllyssäni on ihastuttava väriskaalan omaava Sookie Stackhouse -sarja. Ensimmäisessä kirjassa Dead Until Dark (suomeksi Veren voima) pöllähtää kuuman nihkeään Louisiana Bon Tempsiin, jossa Sookie Stackhousella ei tunne oloaan erityisen kotoisaksi asiakkaiden keskellä tarjoillessaan Merlotte's -kuppilassa. Sisään astelee kalpea hemmo, istuu pöytään ja tilaa punaviiniä. Melkein kuin istuisi naapuripöydässä. Tai ei sittenkään, mieluummin turvallisen etäisyyden päässä.

Joskus eläydyn lukemaani niin vahvasti, että lukemani kieli jää päälle, etenkin jos se on jollain tavalla poikkeavaa. Huomasin tämän kun yritin joskus kirjoittaa mielipidettäni Jens Lapiduksen Stackholm Noir -kirjasta. Huomasin suoltavani samantyyppistä tekstiä, lyhyitä ja teräviä lauseita. Erittäin häiritsevää. Opin, että kestää aina hetken ennen kuin kaikin puolin palaan maan pinnalle ja omaan maailmaani, takaisin sinne sohvalle.