Sannan kirjaisa elämä

" Sun puheesta tulee mieleen tyyppi talikon kanssa pellon vieressä paskainen (oranssi lippis, kyllä tiedätte) -lippis päässä. "  Näin kommentoi eräs helsinkiläinen ihminen itäistä murrettani reilu vuosikymmen sitten. Ahdistavan kiireinen Mannerheimintie ja keskusta ruuhka-aikana oli käynyt hermoilleni käytyäni pääsykokeissa Helsingissä muutamia vuosia aiemmin. Yrittäessäni nukkua keskustan halvassa motellissa päässäni kaikui alakerran pubin musiikki ja humisi ratikoiden ääni (se oli erilainen 1990-luvun lopussa, olen ihan varma). Käsitykseni kaupungista ja sen ihmisistä ei alussa mainitun kommentin jälkeen ollut erityisen lämmin. Ja mihin kaikilla oli niin kiire? Kertakaikkiaan! En astu jalallani sinne, päätin. Tilanne kupsahti toiseen suuntaan vasta kun veljeni asettui asumaan Helsinkiin sopivan etäisyyden päähän kiireisimmästä keskustasta. Ullanlinnassa uskalsin jo hengittää. Opin reitin Kansallisarkistolle, reitin varrella kiirehdin minäkin mahdollisimman pian ohi...

Käväisin pienellä visiitillä Helsingissä. Piipahtaminen liittyi Amnesty Internationalin toimintaan ja kylläpäs vaan olikin mukava tutustua uusiin tyyppeihin. Ja tämän reissun jälkeen osaan liikkua ratikoilla 7A ja 8 (sana spora ei istu minun suuhuni, no can do). Olen niin ylpeä itsestäni, että taputtaisin itseäni olalle, jos en olisi ajanut yhden pysäkin liian pitkälle sillä 7A:lla. Yhden pysäkkivälin aikana nimittäin hukkasin Kluuvin ostoskeskuksen. Kyllä vaan, ostoskeskus voi hävitä. Puff. Reippailin painava kassi selässäni, ajoittain myös ympyrää, ennen kuin löysin perille. Kyllä, kadonnut rakennus voi myös putkahtaa esille. Kassin kanssa huhkiminen oli sinänsä turhaa, että puoti, johon tähtäsin olikin sunnuntaina kiinni. Tulipahan 1) urheiltua ja 2) eksyttyä ja löydettyä perille. Yritän vältellä tiettyjä keskustan alueita parhaani mukaan. Parasta on kävellä kohtuullisen päämäärättömästi (jos kävelen täysin päämäärättömästi, eksyn) vanhojen kivi- ja kerrostalojen välissä.  T...