Sannan kirjaisa elämä

Ei muuten hetkeen ole mikään kirja pysäyttänyt ja jysäyttänyt lukemisen jälkeen niin kuin Essi Kummu n Mania nyt teki. Ahdistaa vieläkin, vaikka ehkä niin on tarkoituskin. Päähenkilö on Laura Virta. Lukija seuraa hänen elämäänsä kun Laura yrittää kirjoittamalla muistaa miksi hän on pidätettynä. Miksi häntä haastattelevat sekä konstaapelit että psykologi? Hän ei tiedä mitä pitäisi muistaa eikä oikein jaksa välittää. Laura pelaa tietokoneella, ei nuku, ei kuule eikä näe muuta. Lauran tytär on lintu kun on rohkea ja tiikeri kun pelottaa. Molemmilla  on pesä, johon paeta. Kirjaimellisesti pesä. Symbioosi on vahva silloin kun äiti muistaa, lapsi pelkää hetkiä, jos äiti ei muista. Eikä äiti loppujen lopuksi muistakaan. Hetket kotona, pelissä ja töissä menevät sekaisin. Kun elämä on aina ollut hiukkasen vaikeaa ja sitten se korttitalo lähtee kaatumaan. Ei edes yhtäkkiä, sanoisi vieressäkatsoja, mutta siinä sitä sitten kuitenkin kaadutaan. Mikään ei varsinaisesti ole enää kohdal...

Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha...

Viestini herra Millerille: Kerroit itse kuinka ennen tasangoilla vaelsi valtavia biisonilaumoja, ja nyt niitä on lähes mahdotonta löytää. Ole ystävällinen, älä tapa koko laumaa. Rakastan John Williams in kirjaa Stoner . Mielestäni kansikuvan suunnittelijalle pitää antaa täydet pisteet, koska kasvoprofiiliin kiteytyy kaikki. Nyt ei ole kuitenkaan kyse Stonerista, vaan Williamsin kirjasta  Butcher's Crossing . Myös sen kirjan ulkoasun suunnittelija saa minulta täydet pisteet. Biisonin profiili ja sen surullinen, lähes eloton silmä.  En ole koskaan tuntenut erityistä viehtymystä kirjallisuuden tähän cowboy-aihealueeseen, joten lainasin kirjan puhtaasti siksi, että Stonerin kirjoittajan jälki ei voi olla huonoa. Eikä olekaan. Kirjan myötä lukija löytää itsensä aikakaudelta, jolloin Yhdysvaltojen harvaan asutuilla alueilla odoteltiin rautateiden rakentamista ja yritettiin pysyä hengissä.  Williams vie lukijansa matkalle karuun luontoon, tasangolta vuoristoon ja...

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tu...

Takinkääntäjä olen minä. Tunnustan, että Dickensin kohdalla käänsin takkini vuorta myöten. Lähtökohtani Dickensiin oli nimittäin yritys lukea Old Curiosity Shop englanniksi. En saanut kirjasta irti kertakaikkiaan mitään ja jätin kirjan kesken. Luovutin siis, koska alkukielellä lukeminen osoittautui mahdottomaksi urakaksi. Minulla ei siis käynyt pienessä mielessäkään kääntyä suomenkielisen version puoleen. Mutta kuinkas sitten kävikään, kun uskoin viisaampiani, jotka kehottivat tarttumaan sitä härkää sarvista suomen kielellä. Ja niin Dickensistä tuli yksi lemppareista, klassikon pelottavasta leimasta huolimatta. Rakastan Dickensin sarkasmia. Ja viimeistään tässä kohdin on syytä kiittää ja kumartaa syvään suomentajien edessä, joita ilman elämäni olisi Dickensin verran köyhempää. Kiitos siis!  Oliver-raasu (Oliver Twist) Tartuin Oliveriin samasta syystä kuin aiemmin postaamaani Kafkan Linnaan. 1001 kirjaa -lista sisältää useamman Dickensin kirjan ja minulla sattui olemaan ...

Juhuu! Ja terveisiä ruutuhiljaisuuden toiselta puolen. Suunnattoman häiritsevää, ettei juuri nyt ole oikein kirjaa josta blogata. Minulla on neljä kirjaa kesken, mutta eipä niistä ole vielä paljonkaan pohdittavaa.  Luen Dickensin Kolea a Talo a ( Bleak House ), jota rakastan. Se on paksu ja hidas, ja toivon ettei se lopu koskaan. Haluaisin kertoa siitä, mutta eihän se onnistu vielä(kään). Kesken on myös Doris Lessing in The Golden Notebook . Huima kirja, järjettömän paljon tekstiä ja erilaista dialogia, mutta se on _niin_ pahoin kesken, etten edes haaveile avautuvani siitä yhtään enempää.  Kaksi muuta painivat nähdäkseni eri sarjoissa myös keskenään.  Virginia Ironside n Oon voimissain ( No! I Don't Want to Join a Bookclub ) ja  Koji Suzuki n novellikokoelma Dark Water . Yksi kauhunovelli päivässä on minulle sopiva annos. Ironwoodin ikäänsä juhliva/poteva 60-vuotias Marie Sharp ottaa välillä päähän, joten olen lukemiseni kanssa kiikun kaakun saanko luett...

Maranin on täytynyt tehdä paljon taustatyötä kirjan eteen. Siitä työn määrästä tekisi jopa mieli kysyä kirjailijalta itseltään. Lämpenin kirjalle heti, koska omistuskirjoitus-sivulla siteerataan Paavo Haavikko a suomeksi suomenkielestä seuraavasti: " Ei Suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla. " Ja pam, nuijan kopautus, myyty! Asetelma on piristävän poikkeuksellinen. Italiasta löytyy aivovamman saanut, muistinsa ja identiteettinsä menettänyt mies, jonka merimiestakista löytyy nimi Sampo Karjalainen. Mies päätyy Helsinkiin, suomenkielisten maahan. Juonen kulkua ei voi ennakoida mitenkään. Noh, ainakaan minä en pystynyt. Marani antaa uskottavan kuvan tilanteesta, jossa ihminen on hukassa kommunikointikyvyn puuttuessa kokonaan. Kuinka maailma rakentuu hitaasti äänteistä sanoihin ja niiden merkitykseen, kielioppiin ja sujuvaan puheeseen. Maranin kuvaus jatkosodan aikaisesta Helsingistä muodostaa pienen ja intiimin kuvan, jonka opiskeluje...

                Päädyin bloggaamaan ensimmäisenä niinkin höyhenenkevyestä kirjasta kuin Kafkan Linna (Der Schloss). Syitä on monia. Ensinnäkin se nyt sattui olemaan kesken, kun päätin aloittaa bloggaajan taipaleeni. Kirja on luvussa siksi, että kirja kuuluu '1001 kirjaa, jotka sinun tulee lukea ennen kuolemaasi' -listaan, jota olen kahlannut läpi viimeisten kuuden vuoden ajan. Oli siis Kafkan Linnan vuoro.  Nyt kun olen aikani lukenut, minusta alkaa tuntua hieman K:lta. Kuin kirja olisi kuten Linna hänelle, työn ja (etenkin hänellä) epätoivon ja tuskan takana. Etenen kuin K linnaa kohti: hitaasti. Rehellisyyden nimissä tunnustan, että minun aivokapasiteettini kestää muutaman kappaleen lukemisen kertaistunnolla. Opin sen, kun yli 20 sivun jälkeen aivoni menivät maitohapoille ja oli pakko mennä päiväunille. En missään tapauksessa sano, että kirja on huono tai että lukeminen on puhdasta pakkopullaa. Se vain vaatii niin paljon keskittymi...