Sannan kirjaisa elämä

Ei muuten hetkeen ole mikään kirja pysäyttänyt ja jysäyttänyt lukemisen jälkeen niin kuin Essi Kummu n Mania nyt teki. Ahdistaa vieläkin, vaikka ehkä niin on tarkoituskin. Päähenkilö on Laura Virta. Lukija seuraa hänen elämäänsä kun Laura yrittää kirjoittamalla muistaa miksi hän on pidätettynä. Miksi häntä haastattelevat sekä konstaapelit että psykologi? Hän ei tiedä mitä pitäisi muistaa eikä oikein jaksa välittää. Laura pelaa tietokoneella, ei nuku, ei kuule eikä näe muuta. Lauran tytär on lintu kun on rohkea ja tiikeri kun pelottaa. Molemmilla  on pesä, johon paeta. Kirjaimellisesti pesä. Symbioosi on vahva silloin kun äiti muistaa, lapsi pelkää hetkiä, jos äiti ei muista. Eikä äiti loppujen lopuksi muistakaan. Hetket kotona, pelissä ja töissä menevät sekaisin. Kun elämä on aina ollut hiukkasen vaikeaa ja sitten se korttitalo lähtee kaatumaan. Ei edes yhtäkkiä, sanoisi vieressäkatsoja, mutta siinä sitä sitten kuitenkin kaadutaan. Mikään ei varsinaisesti ole enää kohdal...

Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k...

Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha...

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tu...

Lähde: Pixabay Rakastan Berliiniä!!! Berliinistä bloggaaminen tuli henkilökohtaisesti ajankohtaiseksi, kun osa lähipiiriä matkustaa kohteeseen, mutta minä en. Sen sijaan rohmusin hyllyistäni melkein kaikki Berliiniin liittyvät kirjat, pinosin viereeni ja tässäpä sitä ollaan! Kattauksesta jäävät nyt pois Antony Beevor in teos  Berliini 1945 sekä Jill Suzanne Smith in Berlin Coquette. Hyllyistäni keräämäni kirjat käsittelevät näköjään Berliinin historiaa. Siis _kaikki_. Toisaalta, historiaahan minä opiskelin, ja jos jossain suurkaupungissa on historiallista latausta, niin Berliinissä. Luodinreikiä näkyy seinissä edelleen eikä historian rumia kasvoja ole peitetty. Jos katsoo tarkkaan ja tietää mitä etsii, löytää jalkakäytäviltä laattoja, joissa näkyy niiden henkilöiden tiedot, jotka kustakin talosta vietiin kuolemaan. Ettei pääse unohtumaan, myöskään turistilta.  Alkuun valitsin hyllystäni kaksi hyvin erilaista naisen kirjoittamaa päiväkirjaa sodan ajan B...