Kuvaprojektori aivoissa

Sellainen visuaalinen viritinvahvistin, joka puskee eri aistimuksia kuviksi. Voisin ajatella olevani outo tai sitten vain aivomassassani on siivuja, joissa tapahtuu hassuja. Ehkä. On sille joku oma sanakin.

Kuvittelin pitkään, että kaikki katsovat elokuvaa ja elävätkin siinä lukiessaan kirjaa. Ilmeisesti eivät. Ymmärrettyäni tämän tajusin myös miksi on ihmisiä, jotka eivät koe lukemista tarpeelliseksi. Luen, koska olen aina jossain muualla ja jotain nykyhetkestä poikkeavaa tapahtuu koko ajan. En ole omassa tylsässä maailmassani, vaan siellä mihin olen kirjan kannet avannut. Tai mihin olen äänikirjasta play - nappia painanut. 

En ajatellut asiaa sen pidemmälle ennen kuin havahduin tosiasiaan, että näen klassisessa musiikissa kuvia ja jotkin äänet tuntuvat väreiltä. Miten sellaista edes osaisi kertoa. Ööö, kun tuota, tästä viulusta tulee mieleen metsä. Millä nimellä kutsutaan musiikkia, jossa kappaleissa on sanat? Sellaista nimittäin en juurikaan kuuntele. Koska olen erityisherkkä, en halua kellua biisintekijän tunnemaailmassa, koska se ei ole omani ja hukun siihen. Klassisessa musiikissa ei ole sanoja, joten jäljelle jäävät äänien tuottamat tunteet.

Vuosia sitten kuuntelin rauhallista klassista musiikkia muistaakseni illalla, olinkohan jo mennyt peiton alle kuulokkeet päässäni. Sitten yhtäkkiä olin hyvin kirkkaan sinisellä taivaalla, allani terrakotta-kattoja. Lensin ja onnellisuus oli kullanvalkoista. Jotenkin yhdistin sen kaiken naimisiinmenoon ja omiin häihin (joista ei ollut mitään tietoa, koska ei ollut poikaystävääkään). Ehkä eniten toivoon. Tai järkyttävän kauniiseen toivoon. Oli täysin selvää, että kyseessä oli Italia, se oli itsestäänselvää kun taivas oli kirkas ja alla olevat katot poltettua oranssia.



Hämmentävää. Aivot ovat kaunis ja pelottava projektori. Kun vain osaisi ja uskaltaisi ottaa niistä kaiken irti kun niiden kanssa on elettävä loppuun asti.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Franz Kafka ja Linnan arvoitus

Kuva
                Päädyin bloggaamaan ensimmäisenä niinkin höyhenenkevyestä kirjasta kuin Kafkan Linna (Der Schloss). Syitä on monia. Ensinnäkin se nyt sattui olemaan kesken, kun päätin aloittaa bloggaajan taipaleeni. Kirja on luvussa siksi, että kirja kuuluu '1001 kirjaa, jotka sinun tulee lukea ennen kuolemaasi' -listaan, jota olen kahlannut läpi viimeisten kuuden vuoden ajan. Oli siis Kafkan Linnan vuoro.  Nyt kun olen aikani lukenut, minusta alkaa tuntua hieman K:lta. Kuin kirja olisi kuten Linna hänelle, työn ja (etenkin hänellä) epätoivon ja tuskan takana. Etenen kuin K linnaa kohti: hitaasti. Rehellisyyden nimissä tunnustan, että minun aivokapasiteettini kestää muutaman kappaleen lukemisen kertaistunnolla. Opin sen, kun yli 20 sivun jälkeen aivoni menivät maitohapoille ja oli pakko mennä päiväunille. En missään tapauksessa sano, että kirja on huono tai että lukeminen on puhdasta pakkopullaa. Se vain vaatii niin paljon keskittymistä. Minun aivoni vetävät maitoha
Lue lisää

Anjan lähes erinomainen elämä

Kuva
Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k
Lue lisää

Kurkistus kuolemisen hetkeen - Oneiron

Kuva
Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha
Lue lisää