Mualainen piäkaupuntissa

"Sun puheesta tulee mieleen tyyppi talikon kanssa pellon vieressä paskainen (oranssi lippis, kyllä tiedätte)-lippis päässä." 

Näin kommentoi eräs helsinkiläinen ihminen itäistä murrettani reilu vuosikymmen sitten. Ahdistavan kiireinen Mannerheimintie ja keskusta ruuhka-aikana oli käynyt hermoilleni käytyäni pääsykokeissa Helsingissä muutamia vuosia aiemmin. Yrittäessäni nukkua keskustan halvassa motellissa päässäni kaikui alakerran pubin musiikki ja humisi ratikoiden ääni (se oli erilainen 1990-luvun lopussa, olen ihan varma). Käsitykseni kaupungista ja sen ihmisistä ei alussa mainitun kommentin jälkeen ollut erityisen lämmin. Ja mihin kaikilla oli niin kiire? Kertakaikkiaan! En astu jalallani sinne, päätin.

Tilanne kupsahti toiseen suuntaan vasta kun veljeni asettui asumaan Helsinkiin sopivan etäisyyden päähän kiireisimmästä keskustasta. Ullanlinnassa uskalsin jo hengittää. Opin reitin Kansallisarkistolle, reitin varrella kiirehdin minäkin mahdollisimman pian ohi isoista risteyksistä. Kesäinen Unioninkatu ja unelmieni arkisto sulattivat sydäntäni Helsingille, ehkä aloin antaa sille tilaa. Ehkä. Vielä siinä vaiheessa Kamppi ja juna-asema kiristivät hermoja ja yritin aina hoitaa sen, aivan pakollisen osuuden matkustamisessa, mahdollisimman pikaisesti. Jos olisin voinut sädettää itseni suoraan junaan, olisin tehnyt niin. Olen oikeasti huono kulkemaan ruuhkassa tai ylipäätään ihmismassojen keskellä. Sillä ei ole lopultakaan mitään tekemistä Helsingin kanssa. Opin senkin.

Siinä vaiheessa kun alkaa hahmottaa edes joitain suuntia ja tunnistaa paikkoja, voi kohtalaisen hyvillä mielin matkustaa Helsinkiin. Eräänä kuumana kesäpäivänä istuin aseman vieressä ja odottelin seuraa. Tajusin ettei ollutkaan enää tarvettaa sädettää itseään muualle. Samapa tuo. Istuskelin Kaivopuistossa ja luin Game of Thronesia. En tuntenut olevani kuin omalla takapihalla, mutta istuinpahan kuitenkin. Eniten tykkään kuitenkin vanhoista taloista. Mitä vanhempia sitä parempi. Helsingissä olen antanut nostalgia-peikolleni luvan tulla esiin. Siitä syystä edellisellä reissullani piipahdin Akateemiseen Kirjakauppaan (Jos olisi omaisuutta, saisin sen uppoamaan _hyvin_ helposti kyseiseen puljuun. On pakko pysyä poissa sieltä, pakko.) ostaakseni Mikko-Olavi Seppälän kirjan Suruton Helsinki. Löysin. Tykkään kovasti. Suruttomat vuosikymmenet ovat ohi, mutta jäljelle ovat jääneet vanhat talot sekä vanhat kuvat puretusta menneisyydestä.

En minä edelleenkään tunne olevani kotona Helsingissä. Toisaalta, en oikein tunne olevani kotona missään. Ainoa paikka, joka tuntuu kodilta ja lämpöisen tutulta on eräs muistikuva lapsuudesta. Mökin lähellä, matkalla järven rannalle, oli valtavia mäntyjä ja kuusia ja pieni hiekkatie. Oli kuuma kesä ja tomun tuoksun pystyi haistamaan. Männyn kylki oli kullanruskea. Siinä hetkessä on koti. 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Franz Kafka ja Linnan arvoitus

Kuva
                Päädyin bloggaamaan ensimmäisenä niinkin höyhenenkevyestä kirjasta kuin Kafkan Linna (Der Schloss). Syitä on monia. Ensinnäkin se nyt sattui olemaan kesken, kun päätin aloittaa bloggaajan taipaleeni. Kirja on luvussa siksi, että kirja kuuluu '1001 kirjaa, jotka sinun tulee lukea ennen kuolemaasi' -listaan, jota olen kahlannut läpi viimeisten kuuden vuoden ajan. Oli siis Kafkan Linnan vuoro.  Nyt kun olen aikani lukenut, minusta alkaa tuntua hieman K:lta. Kuin kirja olisi kuten Linna hänelle, työn ja (etenkin hänellä) epätoivon ja tuskan takana. Etenen kuin K linnaa kohti: hitaasti. Rehellisyyden nimissä tunnustan, että minun aivokapasiteettini kestää muutaman kappaleen lukemisen kertaistunnolla. Opin sen, kun yli 20 sivun jälkeen aivoni menivät maitohapoille ja oli pakko mennä päiväunille. En missään tapauksessa sano, että kirja on huono tai että lukeminen on puhdasta pakkopullaa. Se vain vaatii niin paljon keskittymistä. Minun aivoni vetävät maitoha
Lue lisää

Anjan lähes erinomainen elämä

Kuva
Lähes erinomainen. Siinä on huumorin avain tähän kirjaan. " Mie olin mie jo ihan pienenä, että sikäli miulla ei ollu mittään hättää ."  Minkälaisen koukun Esko-Pekka Tiitinen onkaan kirjoittanut tarinaan! Semmoinen ähäkutti, jos luulit olevasi kärryillä niin luulit väärin -koukku. Semmoisista tykkään! Pohjoiskarjalaisena on mukava lukea ommaa murretta. Tekkee ihan mieli alakkaa itekkii kirjottaa tälleen, mutta tään lukeminen saattaa olla vähä hiasta ja ehkä vaikkeeta jos ei puhu meijän murretta, joten enpä sittenkään. Kieli on oikeasti muhevan pohjoiskarjalaista. Niin kuin Anjan maaseutu, pelto ja lypsettävät lehmät. Ja sisko, joka tulee ja touhottaa ja vaatii, että Anjan pitää nauhoittaa elämäänsä jälkipolville. Aikansa epäiltyään Anja alkaa purkaa nauhalle elämäänsä. Anja kertoo lapsuudestaan, kunnes piti mennä kouluun eikä siellä ollut kovin helppoa. Hän kertoo pojastaan, aviomiehestään ja avioliitostaan ja keskustelee aina väliin mukaan tunkevan siskonsa k
Lue lisää

Kurkistus kuolemisen hetkeen - Oneiron

Kuva
Blogipostaukseni aiheena on Laura Lindstedt in Oneiron , vaikka kuolemisen hetkestä bloggaamiseen voisi lisätä Lars Kepler in Playground in vertailun vuoksi tai ihan hupinaan. Molemmissa taiteillaan veitsen terällä, vaikkakin siinä missä Oneironissa kuolema on lopullinen, Playgroundissa sydämenpysähdyksen hetkellä pelataan peliä leikkikentällä. Kumpikaan ei jätä kylmäksi, heti kun lukija on oivaltanut kirjan syvimmän aiheen (tähän pätee etenkin Playgroundin saama negatiivinen kritiikki). Valitettavasti joudun spoilaamaan hieman päästäkseni etenemään. Näissä kahdessa kirjassa kuviteltu paikka kuoleman hetkellä on (onneksi) hyvin erilainen. Playgroundissa päädytään kiinalaiseen satamaan. Oneironissa täysvalkoiseen tilaan, ihminen sellaisenaan. Jos saisi valita oman paikkansa kuoleman hetkellä, en kyllä kumpaankaan mielelläni menisi. En ole tarpeeksi seikkailuhenkinen kiinalaiseen satamaan enkä jaksaisi kinastella ja vatvoa omia ja muiden asioita. Oneironissa on seitsemän henkilöha
Lue lisää