Sannan kirjaisa elämä

Viestini herra Millerille: Kerroit itse kuinka ennen tasangoilla vaelsi valtavia biisonilaumoja, ja nyt niitä on lähes mahdotonta löytää. Ole ystävällinen, älä tapa koko laumaa. Rakastan John Williams in kirjaa Stoner . Mielestäni kansikuvan suunnittelijalle pitää antaa täydet pisteet, koska kasvoprofiiliin kiteytyy kaikki. Nyt ei ole kuitenkaan kyse Stonerista, vaan Williamsin kirjasta  Butcher's Crossing . Myös sen kirjan ulkoasun suunnittelija saa minulta täydet pisteet. Biisonin profiili ja sen surullinen, lähes eloton silmä.  En ole koskaan tuntenut erityistä viehtymystä kirjallisuuden tähän cowboy-aihealueeseen, joten lainasin kirjan puhtaasti siksi, että Stonerin kirjoittajan jälki ei voi olla huonoa. Eikä olekaan. Kirjan myötä lukija löytää itsensä aikakaudelta, jolloin Yhdysvaltojen harvaan asutuilla alueilla odoteltiin rautateiden rakentamista ja yritettiin pysyä hengissä.  Williams vie lukijansa matkalle karuun luontoon, tasangolta vuoristoon ja...

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu  meni heittämällä kärkeen listassani suomalaisista suosikeista. Kirjan kieli, aihe ja sen maailma vetivät mukaan kipeään loppuun asti. Jos osaisin, kirjoittaisin juuri kuten Kallio. Kieli ja kerronta polveilee pehmeästi, soljuu ja hunnuttaa pehmoiseen kaapuun. Ihan kuin kelluisi lämpimässä vedessä ja aurinko paistaisi silmät sirrilleen. Ja kuitenkaan kieli ei suojele niiltä teriltä ja sirpaleilta, jotka viiltävät aina kun osuvat. Kieli ei huijaa eikä sokeroi tarinaa, se hunnuttaa kipeimmät kulmat ja viiltävimmät terät näkyvistä, mutta panssaria se ei tee. Tarinan edetessä sattuu. Huimaa ja oksettaa päähenkilön mukana. Auki kiertyvä menneisyys ja avautumisen kipu viiltävät myös lukijaa. Ainakin minua. Päähenkilö Nasto on näyttelijä. Hän näyttelee nuorta tyttöä, Leaa, näytelmässä joka sijoittaa vuoden 1918 sotaan Tampereella. Näyttelijänä Nasto ujuttautuu hahmoon, jonka tarina on traaginen. Pian Lean nahka alkaa ahdistaa, kun omien tu...

Sellainen visuaalinen viritinvahvistin, joka puskee eri aistimuksia kuviksi. Voisin ajatella olevani outo tai sitten vain aivomassassani on siivuja, joissa tapahtuu hassuja. Ehkä. On sille joku oma sanakin. Kuvittelin pitkään, että kaikki katsovat elokuvaa ja elävätkin siinä lukiessaan kirjaa. Ilmeisesti eivät. Ymmärrettyäni tämän tajusin myös miksi on ihmisiä, jotka eivät koe lukemista tarpeelliseksi. Luen, koska olen aina jossain muualla ja jotain nykyhetkestä poikkeavaa tapahtuu koko ajan. En ole omassa tylsässä maailmassani, vaan siellä mihin olen kirjan kannet avannut. Tai mihin olen äänikirjasta play - nappia painanut.  En ajatellut asiaa sen pidemmälle ennen kuin havahduin tosiasiaan, että näen klassisessa musiikissa kuvia ja jotkin äänet tuntuvat väreiltä. Miten sellaista edes osaisi kertoa. Ööö, kun tuota, tästä viulusta tulee mieleen metsä . Millä nimellä kutsutaan musiikkia, jossa kappaleissa on sanat? Sellaista nimittäin en juurikaan kuuntele. Koska olen erityis...

Ei auta. Otan kirjan käteen, aloitan ja plumpsahdan takaisin todellisuuteen. Lukujumi! Ei pysty! Raskolnikov ja Marmeladov. (Mihail Petrovitš Klodt) Joku happisäiliö fuskaa kun en pysty sukeltamaan kirjaan kuin kirjaan. Epäilin hetken, ja itse asiassa epäilen hieman edelleen, että se on Dostojevskin Rikos ja rangaistuksen syy. Että se oli niin päräyttävä (inhoan sanaa, mutta päräytetään ilmoille) teos, että pääni toteaa nähneensä ja eläneensä kaiken. No more! Ei siinä mitään, lukujumi on normaali ilmiö. En vain pidä siitä yhtään. Ilman kirjoja tässä on kaikki. Joskus mietin voiko ihminen lukea liikaa. Kyynistyykö paljosta lukemisesta? Joskus nimittäin tuntuu, että on jo elänyt ja nähnyt niin paljon ettei jaksa. Hevonpaskat, kun todellisuutta katsoo. Olen 39 vee. Millään mittapuulla en ole nähnyt ja kokenut kaikkea. Mitä ihmettä sitten... Syytän ajoittain uuvuttavaksi heittäytyvää ominaisuuttani, jota erityisherkkyys välillä hallitsee. Kirjat herättävät tunteita (no, kaikki ...

" Sun puheesta tulee mieleen tyyppi talikon kanssa pellon vieressä paskainen (oranssi lippis, kyllä tiedätte) -lippis päässä. "  Näin kommentoi eräs helsinkiläinen ihminen itäistä murrettani reilu vuosikymmen sitten. Ahdistavan kiireinen Mannerheimintie ja keskusta ruuhka-aikana oli käynyt hermoilleni käytyäni pääsykokeissa Helsingissä muutamia vuosia aiemmin. Yrittäessäni nukkua keskustan halvassa motellissa päässäni kaikui alakerran pubin musiikki ja humisi ratikoiden ääni (se oli erilainen 1990-luvun lopussa, olen ihan varma). Käsitykseni kaupungista ja sen ihmisistä ei alussa mainitun kommentin jälkeen ollut erityisen lämmin. Ja mihin kaikilla oli niin kiire? Kertakaikkiaan! En astu jalallani sinne, päätin. Tilanne kupsahti toiseen suuntaan vasta kun veljeni asettui asumaan Helsinkiin sopivan etäisyyden päähän kiireisimmästä keskustasta. Ullanlinnassa uskalsin jo hengittää. Opin reitin Kansallisarkistolle, reitin varrella kiirehdin minäkin mahdollisimman pian ohi...

Eipä muuten mihinkään. Tässähän minä, koneen äärellä ja kirjoitan blogiin täysin off-topic kuinka historia se vaan on se minun juttu. Selaimessa on auki useampi sivu, kaikki liittyen historiaan. Olen niin onnellinen etten osaa jatkaa kirjoittamista. Lähde: Wikipedia Commons Ajattelin kirjoittaa eräästä pienestä ja idyllisestä pikkukylästä etelä-Ranskassa Saint-Guilhem-le-Désert .  Nimen lisäksi en tiedä muuta kuin mitä paikan päällä vieraillessani opin. Vierailu oli kohtuuttoman lyhyt (vain muutamia tunteja), ja haluan palata siihen kuumaan ja vanhaan kylään. Haluan ihan pakosti kirjoittaa siitä, joten sukeltelen internetin syövereissä etsien tietoa. Olen niin onnellinen etten jaksa edes ahdistua siitä, että pitäisi osata ranskaa, jota en todellakaan osaa tarpeeksi hyvin.  On siis pakko lähteä liikkeelle siitä ainoasta, joka minulla on: turistiopas kylään (yksi kaksipuoleinen paperi!). Turistioppaasta erotan kaksi suuntaa, joiden perusteella etsiä lisätietoja....

GoodReadsilla on hyvä huumorintaju. Ensimmäisen kerran sain onnitteluviestin luettuani Orwellin Animal Farmin (suom. Eläin vallankumous), toisen kerran luettuani Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Onneksi olkoon, luit... No niinpäs tein! Eipä sillä, saa onnitella, koska niiden myötä etenin 1001 kirjaa, jotka sinun tulisi lukea -haasteessani kahden kirjan verran eteenpäin. Luku on nyt 134, mutta yritän olla ajattelematta, että se määrä on melkein kärpäsen kakkiainen meressä 1001n verrattuna. Silti! Jee! Tarkoitukseni oli kirjailla ylös ajatuksia luettuani Roskolnikovin edesottamuksista, mutta kyllähän Eläinten vallankumoukseenkin jokunen rikos-nimikkeen alle menevä tapahtuma sijoittuu. Etenkin jos ajatellaan kirjan parodioivan suurta itäistä naapuriamme ja sen harjoittamia toimintatapoja. Niistä rikkeistä on kirjoitettu ihan oikeitakin teoksia. Ja sitä paitsi, molemmissa kirjoissa esiintyy Napoleon! Tuo pieni suuri mies, joka pisti pasmat sekaisin ihmisiltä ja yhteiskunnil...